Kotkan pienvenesataman laiturilla seisoo juuri kahdeksannen luokan päättänyt tyttö. Hän on hiljaa paikallaan ja katselee mekastavia ihmisiä, jotka alkavat kerääntyä paikalle.
Edessä on viikko Kuutsalon saaressa. Viikko, jota hän on kauhulla ja ilolla odottanut jo monta viikkoa – Prometheus-leiri. Kaikki kaverit menevät riparille, hän on ainoa koulustaan, joka päätti tehdä asiat toisin.
Muut laiturille kerääntyneet ihmiset ovat alkaneet leikkiä jotakin leikkiä. Kaikki juoksevat laituria ympäri ja edes takas kädet oudosti liikkuen. Tytöltä leikin alku on mennyt täysin ohi, sillä jännitys laittaa ajatukset harhailemaan muihin maisemiin jatkuvasti. Hetken päästä hän tuntee käden olkapäällään. Kääntyessäään ympäri, häntä katsoo ystävällisin silmin nuori tyttö ruskeilla hiuksilla ja kirjavilla vaatteilla. Uusi tyttö esittäytyy nimeltä ja kertoo olevansa Porvoosta. Leikityn leikin säännöt tulevat nopeasti selviksi.
Lopulta porukka pääsee perille Kuutsaloon. Leikkiminen jatkuu uudella virityksellä heti rannalle päästyä. Arka ja hiljainen tyttö löytää itsensä täysin vieraiden ihmisten muodostaman ringin keskeltä, pitäen perunaa päänsä päällä. ”Hei, minä olen Peppi, ja minulla on peruna päässäni.” ”Hei Peppi, ei se mitään, ei se haittaa!” Hymyileviä suita ja hyväksyviä katseita. Pieni hymynkare nousee ringin keskellä seisovankin huulille.
Viikko täyttyi keskusteluista, leikeistä, saunomisesta, loistavasta ruoasta, norppanaurusta, mangusteista, pinkistä mannapuurosta, haleista, merifilosofiasta, porkkanapizzasta, väittelyistä ja kiiltomadoista. Viikon lopussa tyttö sai eteeensä pinon valkoisia papereita, kynän ja tehtävän kirjoittaa jokaiselle leirillä olevalle ihmiselle lapun. Pieni valkoinen paperi piti täyttää kehuin ja positiivisin asioin. Miten niin positiivinen tehtävä voikin saada tytön itkemään niin vuolaasti? Miten niin valkoinen lappu voikin olla niin riittämättömän kokoinen riittääkseen kertomaan sen suunnattoman kiitollisuudenvelan? Sen ilon ja onnellisuuden
Loppujuhlassa tyttö halaa jokaista hyvästiksi ennen kotiin suuntaamista.
Näin muutaman vuoden päästä kyseisestä leiristä, olen Protun tiedotusjaostossa alktiivina ja kirjoitan blogia Protun verkkolehteen. Olen löytänyt itseni ja hiljalleen jopa alkanut luottamaan siihen. Uskon kuitenkin, että ilman kyseistä viikkoa maailman parhaiden ihmisten seurassa, tässä tuskin oltaisiin. Ensimmäisen askeleeni kohti itseluottamusta, omaa itseäni ja itseni arvostamista otin leirillä, leirin ansiosta.
Kun leirin jälkeen otin kehulaput kirjekuoresta ja luin ne uudelleen läpi, ymmärsin, miksi tämä askel oli ollut mahdollinen. Minusta pidettiin, välitettiin ja minua arvostettiin juuri sellaisena kuin olin. Ei tarvinnut esittää mitään, kelpasin tälläisenä.
Toivottavasti mennyt leirikesä tarjosi mahdollisimman monelle nuorelle, ja miksi ei myöskin aikuiselle, mahdollisuuden kokea tuon hyväksymisen. Nauttikaa kesän jäämistä ja muitoista, ja ennen kaikkea itsestänne – juuri sellaisena kuin olette!
