Minua ottaa päähän. Syynä tähän on kulttuurisen kuvastomme ja enemmän tai vähemmän piiloisten arvojen sairaalloisuus. Kulttuurin välittämä epäinhimillinen ja todellisuudesta kaukana oleva kuva saa minut toisinaan voimaan pahoin.

”Laihdu kymmenen kiloa kymmenessä viikossa!”

Enkä ole ainoa. Monet tutkimukset puhuvat karua kieltä: esimerkiksi noin puolet naisista on jatkuvasti laihdutuskuurilla ja noin 90 prosenttia 15-18-vuotiaista tytöistä toivoisi olevansa hoikempia. Oma lukunsa on syömishäiriöt, joita ei kaikkeudessaan ole mahdollista tunnistaa, diagnosoida ja tilastoida.

”Blur-efekti häivyttää ihohuokosia ja juonteita, välittömästi tasaisempi iho!”

En kuulu kuitenkaan siihen joukkoon, joka taivastelee passiivisesti ”media sitä ja media tätä”. Sairaan ulkonäköihanteen levityksestä ei voida syyttää pelkästään mediaa, vaan aihe on mutkikkaampi ja monitahoisempi. Eikö media ja mainonta toimi juuri sillä periaatteella, että tuodaan esille juuri sellaista sisältöä, jota kuluttajat tahtovat kuluttaa? Vaikka me samaan aikaan valitamme median sisällöstä, haluamme tukea sitä ja kulutusvalintamme palkitsevat mediaa. Mainonnan suunnittelijat saavat rahat lompakkoonsa, päättelevät toimineensa oikein ja saavat vahvistusta toimia samalla tavalla tulevaisuudessakin. Media on myös yrittänyt silloin tällöin murtaa normeja ja levittänyt kuvaa erilaisista vartaloista (esimerkiksi Doven kampanja aidon kauneuden puolesta), mutta tällaiset teot eivät valitettavasti ole olleet tarpeeksi menestyksekkäitä, eli houkuttavia, kuluttajille.

Toisin sanoen media heijastaa peilin tavoin takaisin itseämme. Kulttuurista kuvastoa luodaan yhdessä. Ei media olisi sellainen kuin se olisi, ellemme me liputtaisi sen puolesta ja kävisi äänestäjien tavoin antamassa ääniä tietyille median sisällöille.

”Näillä saat toimivan ja litteän vatsan!”

Jos haluaa ajatella muodikkaan evoluutiopsykologisesti, on ilmiö sinänsä ihan ymmärrettävä: ihminen on läpeensä seksuaalinen olento, joka pyrkii maksimoimaan lisääntymismahdollisuutensa. Totta kai sitten paljas pinta ja attraktiivinen vartalo herättävät Homo sapiensin huomion ja suuntaavat tämän toimintaa, yleensä ennemmin lähestymään kohdetta kuin välttämään. Seksi myy ja kiinnostaa ihmisiä, sitä ei varmasti voi kieltää.

”Päivety tasaisesti itseruskettavalla!”

Mutta sitten kohtaamme ongelmia. Attraktiivinen vartalo ei nimittäin ole yksiselitteinen konsepti. Eri ajoissa ja paikoissa on vallinnut erilaisia käsityksiä siitä, millainen on ihailtava ja tavoiteltava keho. Minun on äärimmäisen vaikeaa pitää todennäköisenä, että 2000-luvun syömishäiriöisen näköinen ja kirurgin veitsen alla käynyt avaruusolentoihminen olisi ollut kovinkaan haluttu parittelukumppani esihistoriassamme, jolloin vallitsi ankara taistelu niukoista resursseista ja ravinnosta.

”Älä polta hermojasi, polta rasvaa!”

On hyvin haastavaa erotella joskus omia halujaan muiden haluista – toimijuuden tunne ja vapaa tahto voivat hämärtyä. Tahdonko minä meikata aina kun lähden yliopistolle tai kahville ystävien kanssa, vai tuleeko tämä toiminta vain sosiaalisesta paineesta ja halusta olla yhdenmukainen muiden kanssa? Haluanko minä olla viisi kiloa hoikempi vai olenko vain sisäistänyt ympärilläni hälisevän propagandan, jonka mukaan nainen ei ole normaali jos ei vihaa kehoaan? Haluanko minä pitää tyköistuvia vaatteita vai onko se ainoa vaihtoehtoni Gina Tricotissa?

”Herätä kauneutesi hehku!”

Naiseus ja kauneus ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan, paljon lähempänä kuin mieheys ja kauneus. Ymmärtääkseni naisiin kohdistuvat ulkonäköpaineet ovat kovemmat kuin miehillä, koska nainen on mielletty pitkään historiassa kehonsa kautta, kun taas mies ensisijaisesti järkeen vedoten. Nainen on esimerkiksi synnytyksen kautta nähty olevan lähempänä luontoa kuin miehen, ja tässäkin naisen keho astuu erityiseen asemaan. Nainen nähdään olevan mystisen luonnollisesti ”se kauniimpi sukupuoli”. Naisen käsittäminen kehon kautta näkyy alleviivaavasti myös mediassa, jossa pääosaa näyttelevät enemmän naisen kasvot, huulet, rinnat, reidet miesten takamusten ja muiden ruumiinosien jäädessä selvästi vähemmälle huomiolle. Historia antaa groteskeja esimerkkejä naisten kehoja tuhoavista toimista: Keisarillisen kiinan perinteet naisten jalkojen sitomisesta, viktoriaanisen ajan keskivartaloa puristavat ja hengitystä tukahduttavat korsetit, nykypäivän afrikkalaiset sukupuolielinten silpomiset… Kuitenkaan miehenkään keho ei ole säilynyt täysin koskemattomana alueena, vaan useissa kulttuureissa pojat joutuvat käymään läpi erilaisia tuskallisiakin initaatioriittejä, joissa kajotaan kehoon (esimerkkinä peniksen lävistäminen ja varpaiden sijoiltaan vääntäminen). Baletin ihannevartaloa ja kärkitossujen käyttöönottoa voitaisiin katsoa myös initaatioriitin näkökulmasta: päästääkseen balettitanssijan todelliseen asemaan on tehtävä uhritoimituksia yhteisölle.

”Elämä on kaunista kun valitset oman tiesi onnellisuuteen!”

Miksi kiinalaisten vanhempien on tavallista antaa lukiosta valmistuvalle nuorelle naiselle lahjaksi kauneusleikkaus, jotta tämä parantaisi asemaansa ja markkina-arvoaan yliopistoon mennessä? Miksi Etelä-Koreassa naispuoliset yliopisto-opiskelijat ovat sosiaalisesti velvoitettuja esiintymään meikattuina yliopistolla? Taitanee olla universaali ilmiö, että miehet ovat yliedustettuina politiikassa. Voisiko yksi syy tähän olla se, ettei naisilla yksinkertaisesti ole edes samaa määrää aikaa kuin miehillä naisten kolmannen työvuoron takia? Kaikki aika, mikä naisilta kuluu vaatteisiin, asusteisiin, meikkaamiseen, karvojen poistamiseen, korkokenkien kantalappujen vaihtamiseen ja niin edelleen, on pois muusta, kenties joskus tärkeämmästä toiminnasta, kuten vaikkapa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. En tarkoita olla seksistinen: miehetkin käyttävät enenevässä määrin aikaa ulkonäköönsä ja voidaan pohtia ovatko ulkonäkövaatimukset kummallekaan sukupuolelle oikeudenmukaisia ja hyvää elämää edistäviä, mutta eiköhän ole ilmeistä, että kokonaisuudessaan naisten aika kuluu enemmän tietynlaisen ulkonäön saavuttamisessa, sen huoltamisessa ja ylläpidossa. Ulkonäön eteen laitettavat resurssit voivat olla toki myös palkitsevia ja iloa tuottavia, mutta tarkoitan tässä kontekstissa itsensä laittamista uuvuttavana ja stressaavana työntekona, jolle ei loppua näy.

”Onnea on kauniit ja pitkät hiukset!”

Aiemmin kykenin olemaan liberaalimpi ja ajattelin individualistisesti jokaisen edustavan julkisesti vain itseään eikä esimerkiksi naisia ryhmänä, mutten enää voi asemoitua tällä tavalla. Toistuvista asioista, kuvista, malleista, vartaloista, tyypeistä, tulee ajan myötä vallitsevia ja hallitsevia normeja. Siihen ärsykkeeseen, mikä systemaattisesti toistuu ympäristössä, tottuu ja turtuu, eikä sitä osaa enää kyseenalaistaa. Kaikki ympäristön ärsykkeet kuormittavat meitä jollain tapaa tietoisella tai tiedostamattomalla tavalla, ja tällä pommitusähkyllä voi olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia. Normiin herätään vasta kun totunnaiset roolit jaetaan uudelleen, kuten tästä videosta voi huomata: https://www.youtube.com/watch?v=tC1XtnLRLPM

”Lakan kantasoluteknologia ihon ikääntymisen merkkejä vastaan!”

Erään suomalaisen tutkimuksen mukaan kauneusleikkauksessa käyneet toivoivat olevansa leikkauksen jälkeen normaalin näköisiä. Ei kauniin näköisiä, ei erityisen näköisiä, vaan normaalin näköisiä. Eikö tässä ole lievä paradoksi? En tiennytkään näyttäväni epänormaalilta sen perusteella kun en ole käynyt kauneusleikkauksessa. Plastiikkakirurgiaan erikoistuneen Sairaala Siluetin nettisivuilla lukee ”Uskomme jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuteen ja oikeuteen nauttia elämästä.” Niin minäkin, mutta tarvitsenko siihen veistä, joka muotoilee minut identtiseksi muiden kanssa? Mielestäni tässä on tarpeeksi aihetta pohtia yhteisesti sitä, mitä tuo normaalius oikein tarkoittaa nykypäivänä ja miten se voitaisiin purkaa, jotta jokaisella olisi sananvapauden lisäksi erityinen ”ruumiinvapaus”, eli oikeus näyttää juuri siltä kuin itse haluaa. ”Itsestä huolehtiminen” voi olla muutakin kuin oikeanlaisen hiusvärin valitsemista ja sataa vatsalihasliikettä päivässä.

Lähden illaksi tapaamaan ystäviäni. En meikkaa enkä sheivaa. Olen arvokas ihminen ilmankin.

*Kirjoitusta inspiroi muun muassa Salla Puution Pro gradu –tutkielma ”Yksilöllisiä toimijoita, julkisia objekteja” https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/84535/gradu06706.pdf?sequence=1