X-Men on olemassa hieman erilaisessa jatkumossa kuin suurin osa muista supersankarielokuvista: jatkumossa jossa ihailun ja kunnioituksen sijaan, sankareita vihataan. Se onkin ollut X-Men -elokuvien kantava teema: pelastaako ihmiskunta, joka vihaa pelastajiaan? Asetelma on mielenkiintoinen, etenkin kun muistaa, kuinka vahvasti X-Men on ottanut mallia tosimaailman kansalaisoikeusliikkeistä.
Valitettavasti, kuten monissa supersankarielokuvissa yleisestikin, mahdollinen teema otetaan kevyesti, jotta tilaa jää toiminnalle. Harmillinen potentiaalin menetys.
X-Men: Days of Future Past alkaa varsin terminaattorimaisesta lähtökohdasta, jossa koneiden nousu on tuonut tuhon ihmis- ja mutanttikunnalle. Vangitut mutantit kootaan keskitysleireille, ja vastustajia tuhotaan systemaattisen tehokkaasti. Historiallisia vaikutteita ei ole vaikea nähdä.
Jotta synkkä tulevaisuus voitaisiin estää, lähetetään mutanteista tunnetuin, Wolverine, takaisin ajassa muuttamaan tapahtumia ja pelastamaan tulevaisuuden. Elokuvallisia vaikutteita ei ole vaikea nähdä.
Tuhon katalysaattori on tri. Bolivar Traskin salamurha 1970-luvulla katkeran ja kostonhimoisen mutantin toimesta ja mielenkiintoisesti Trask on elokuvassa lyhytkasvuinen, Peter Dinklagen esittämänä. Mutta mahdollisesti kutkuttava vertailu kääpiön outouden ja ulkopuolisuuden ja mutanttien outouden ja ulkopuolisuuden välillä hukataan. Sen olisi voinut kuvitella olevan Traskin yksi päämotivaatioista: kohdistaa ihmiskunnan viha johonkin vielä oudompaa ja saada merkitystä ja hyväksyntää omille piirteilleen. Trask ei itse ilmeisesti näe mutantteja ihmisarvon omaavina ollenkaan ja hän toimissaan muistuttaa pahimmillaan natsitohtoreita, jotka kohtelivat juutalaisia koe-eläiminä ja työvoimana.
Eräässä kohtauksessa Trask vertaa ihmisten ja mutanttien suhdetta toisiinsa neanderthaliin ja homo sapiensiin. Jos joku muu ihmisapinarotu eläisi vielä rinnallamme, antaisimmeko me niille ihmisoikeudet? Luulen, että loppujen lopuksi vain toinen ihminen määrittelee ihmisen.
Mutanttien suhtautuminen muuhun ihmiskuntaan, ja siten X-Men -elokuvien kantava teema, on lähinnä kahden hahmon harteilla, Professori X:n ja Magneton. Magnetosta aggressiivisine metodeineen leivotaan peruspahista, samalla kun Professori X varsin Gandhimaisella luonteellaan haluaa ilmeisesti vain luoda yhteisymmärrystä lajien välille. Kahden eri näkökulman ristiriita nousee esille elokuvan loppupuolella, mutta konflikti on tarinallisesti laimeahko. Asioihin ja historiallisiin vaikutteisiin jatkuvasti viitataan, mutta ne hylätään samantien.
Ymmärrän Magneton näkemyksen, siitä kuinka ihmiskunta tulee aina vihaamaan erilaisuutta ja jotain on tehtävä oman lajin puolustamiseksi, ja sanoma on erityisen painava kun hahmo on holokaustiselviytyjä, mutta se maailma jossa mutantteja hyljeksitään, syrjitään ja jahdataan kuin homoja tai mustia aikanaan, ei nouse lavalle, vaan tila annetaan hauskoille historiallisille kohtaamisille Richard Nixonin kanssa, tai tunnettujen tapahtumien uudelleenkirjoittamiselle. On valitettavaa, kuinka hienot teemat haaskataan, oletettavasti suurempien katsojajoukkojen houkuttelemiseksi.
Miksi voimakkaan tulisi puolustaa heikkoja, jos heikot haluavat voimakkaan kuolemaa?
Mitä tapahtuu kun syrjityllä on voima alistaa sortajansa, ja vain moraali häntä estämässä?
Mikä on ihmiskunnan rooli epätasapainoisessa voimasuhteessa?
Onko Magneto Winston Churchill Professori X:n Neville Chamberlainille?
Yksikään näkemäni X-Men -elokuva ei ole näihin kysymyksiin vastannut, aivan kuten yksikään teräsmies-elokuva ei ole vastannut kysymykseen, miten ihmiskunta todella reagoisi, jos Jeesuksen kaltainen pelastajahahmo saapuisi maahan. Tarinallisten vahvuuksien sijaan X-Men: Days of Future Pastin voima on jossain muualla, sillä Bryan Singer osaa ohjata pulssia takovaa, kiristyvää jännitettä. Jos se riittää, voi tuore X-Men viihdyttää.