Minua ottaa päähän. Lopetin juuri parin kuukauden jännittävän deittailun, jonka lieveilmiönä jo olemassa olevat sosiaaliset suhteeni paranivat eli toisin sanoen tuttavani alkoivat Facebookin sijaan käyttää kännykkää saadakseen minuun yhteyden, ja nyt olen elän kaikin puolin sosiaalisessa deprivaatiossa.

Aloittaessani tämän inspiroivan tennisottelun lähipiirini tarkkaili tilannetta jännittyneenä kotikatsomossa popcornit ja coca-colat sylissä. Yksikään syöttö, huti taikka osuma ei jäänyt huomaamatta ja tauoilla he kerääntyivät ympärilleni kuin kaakattava kanaparvi ja vaativat minua kertomaan kaiken. Sain omien ylitse vuotavien emootioideni lisäksi tukea taustajoukoistani ja kuulla ihastuneita riemunkiljahduksia, nähdä minun ja mielitiettyni kirjaimet pom-pomeilla muodostettuina, aaltoja, hurraata ja muita paljonpuhuvia symboleja alkavan voiton merkiksi.

Mutta elämä ei mene aina niin kuin elokuvissa eikä edes kuin televisiossa, ja minä hävisinkin koko ottelun eikä uusintaerää tullut. Mitä havaitsin? Käännyin hurmaavan ja minua aina tukeneen ja jumaloineen kannustajajoukkoni puoleen, jotka istuivat oikealla puolellani ja sainkin järkytyksekseni tuijottaa autiota penkkiriviä. Muutama tyhjä limsatölkki vieri pitkin käytävää ja pop cornin muruset olivat ainoat todisteet niistä kultaisista kesän ajoista, jotka jaoimme yhdessä. Missä olivat nuo kauniit cheerleaderini, tuskan ja hien kyynelten pyyhkijäni ja psykologiset motivoijani? Olin yksin, ruma, kylmissäni tulleesta syksystä ja seuranani vain tuulessa hoippuva metalliverkko.

Vakavasti puhuen sain paljon enemmän huomiota ja kiinnostuksen osoitusta kun elämässäni oli ”säpinää ja jotain meneillään”. Eräs ystäväni ei päässyt seuraamaan viimeistä ottelua ja tietämättömänä kyseli minulta Facebookissa tilannepäivitystä. Näin tein ja sain vastaukseksi ”Nähty 01.27”. Toiset sanoivat ”älä murehdi, myöhemmin tapaat toisen ja ajattelet, että näinhän pitikin käydä kun tämä tässä on monin verroin parempi kuin se onneton tenniksenpelaaja”.

Yksinkertainen syitä ja seurauksia pohtiva mieleni tekee seuraavanlaisen johtopäätöksen: olen mielenkiintoisempi ihminen kun minulla on joku. Otoksena minulla on muitakin kokemuksia kuin vain tämä yksi esiin nostamani ajankohtainen episodi.

Kysyn vain, että miksi ihmeessä näin ovat asiain tilat ja ulottuvuudet?

Ihmisiä on aina mieltänyt taipumus juoruiluun, sitä ei voitane kiistää. Onhan tällainen toimeliaisuuden muoto näytellyt hyvin merkittävää roolia historian alusta lähtien: se on koonnut ihmisiä yhteen (tähän mennessä yksin kotona juoruaminen ei ole ilmeisesti syrjäyttänyt Facebookin ”Jaa-toimintoa”), yhdistänyt ryhmää ja luonut me-henkeä sekä antanut tärkeää tietoa muiden ihmisten persoonallisuudesta, sosiaalisesta asemasta ja seksuaalisesta käyttäytymisestä. Näiden aspektien lomassa juoruilu näyttäytyy jopa inhimillisenä ja hyväksyttävänä sosiaalisen kanssakäymisen muotona. Entä sitten kun ei ole mitään juoruttavaa? Noh, näyttäisi siltä, että ryhmä hajoaa etsimään korppikotkien lailla uutta rapsodiaa…

Onko pariutuminen sellaista, mihin ympäröivät ihmiset ja yhteiskunnat yrittävät enemmän tai vähemmän vaivihkaa tuuppia ja vahvistaa siitä kieliviä toimintoja? Enkö ole arvokas ja mielenkiintoinen ihminen ilman parempaa puoliskoa? Raija Eevan ajatuksia herättelevän tutkimuksen (http://yle.fi/uutiset/yksinelava_saa_maksaa_valinnastaan__parisuhde_ei_ole_valinta/7412095) mukaan yksinelävät miellettiin nettikeskustelun perusteella kurjuudessa eläviksi ja heidän elämänsä hahmotettiin puutteelliseksi. Eivätkö muut ihmissuhteet ole yhtä kiintoisia ja niiden silloinen tila vähintäänkin lähipiirin kanssa jaettavia jutunjuuria? Voisitko kuvitella ystäväsi tapaamisen jälkeen saavasi maanisen puhelun serkultasi, joka kiljuisi puhelimeen onnesta soikeana kun kerrot saaneesi halauksen ystävältäsi kun hyvästelitte?

Minä vastustan!

On täysin kestämätön kanta jos yksi ainoa ihmissuhde asetellaan paraatipaikalle ja muut diskataan. Mitä teet jos eroatte, mitä teet jos toinen vaikkapa kuolee, mitä teet kun kaikki loppuu joskus väistämättä eikä kontingentisti? Aivan, jäät tuijottamaan yksin metalliverkkoa. Tai vaihtoehtoisesti myymään pop cornia välierillä.

Ihmiset! Haluan sanoa enää vain yhden teesin! Kyselkää toisiltanne kuulumisia – oli toisen elämäntilanne mikä hyvänsä! Maassamme vaeltaa tarpeeksi yksinäistä kansaa, joka haluaa tulla huomioiduksi ja nähdyksi tänään ja huomenna. Älkää syrjikö ja arvottako toisia elämäntilanteita ylitse muiden. Kaikki elämä on arvokasta ja ainutlaatuista ja ennen kaikkea yhdessä (lue: juoruttavaa) jaettavaa.