Pidin alla olevan puheen Nuorten filosofiatapahtuman avauksena perjantaina 30.1.2015 Paasitornissa.

Minulla on kunnia ja suuri ilo saada toivottaa teidät kaikki lämpimästi tervetulleeksi neljänteentoista Nuorten filosofiatapahtumaan.

Nimeni on Aatu Komsi, ja toimin nuorisojärjestö Prometheus-leirin tuki ry:n puheenjohtajana. Järjestömme on ollut Nufitin pääjärjestäjä jo sen ensimmäisestä kerrasta asti, vuodesta 2002. Mukana tapahtuman järjestämisessä ovat Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat FETO ry, filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma ja nämä tilat omistava Paasitorni.

Me Protussa päätehtävänämme järjestämme nuorille leirimuotoista aikuistumiskoulutusta, Prometheus-leirejä, joiden tarkoitus on tukea nuorta hänen oman elämänkatsomuksensa valitsemisessa. Leiritoimintamme periaatteet löytyvät tästä kuvasta, jota me kutsumme tavoiteruusukkeeksi.

Nuorten filosofiatapahtuma on osa sitä samaa aikuistumiskoulutusta – vain hieman erimuotoisena. Täälläkin tavoitteenamme on runsas, innostunut ja hedelmällinen keskustelu tärkeistä filosofisista kysymyksistä ja itse kunkin arvoista. Lukio- ja ammattikouluikäiset nuoret ovat Nufitissa samalla viivalla vaihtamassa ajatuksia yhteiskunnan tunnustusta saaneiden vaikuttajien kanssa.

Tänä vuonna Nufitissa puhutaan Rakkaudesta.

Rakkaus on käsitteenä jännä, koska usein tuntuu – ehkä jopa tätä käsiohjelmaammekin lukiessa – että sillä voidaan tarkoittaa melkein mitä vain. Meidän kulttuurissamme rakkaus on aiheena valtavassa osassa kaikesta meille tarjotusta taiteesta ja viihteestä.

Koulun filosofiasta olemme oppineet jäsentämään Rakkauden käsitettä vähän – esimerkiksi erokseen (eroottiseen rakkauteen), filiaan (veljelliseen rakkauteen) ja agapeen (jumalalliseen rakkauteen). Mutta jos mietimme vaikka ihan tämänkertaisia alustajiamme ja keskustelunaiheitamme niin ei tuo jaottelu kyllä tunnu ihan kattavan sitä kaikkea. Jo pelkästään eri parikuntien välillä on tyyleissä ja tunteissa eroja niin paljon, että voisi olla mielekästä pohtia, pitäisikö niihin kaikkiin edes viitata samalla rakkaus-sanalla.

Vaikka tietysti odotan mielenkiinnolla, josko myöhemmin täällä Tuomas Virkkunen alustaessaan urheilusta ja Sampo Terho alustaessaan isänmaallisuudesta mahdollisesti kuvaavatkin suhdettaan aiheeseensa eroottiseksi, veljelliseksi tai peräti jumalalliseksi.

Rakkauden käsitteen yleispätevän määrittelyn tekee haastavaksi se, että rakkaus on tunteena – ja elämän osana – niin kovin yksilöllinen ja niin kovin vaistomainen. Esimerkiksi itsestäni tunnistan, että ajatukseni rakkaudesta ovat muuttuneet paljon sen jälkeen, kun olin 17-vuotias. Osaksi olen vuosien saatossa tullut rakkauden suhteen kyynisemmäksi mutta osaksi taas arvostan rakkautta nykyään enemmän kuin silloin nuorempana.

Mutta en minä voi väittää, että elämänkokemukseni vuoksi suhtautumiseni rakkauteen tunteena tai tarpeena olisi nykyään yhtään aidompi tai oikeampi kuin silloin aiemmin, kun minulla ei ollut vielä rakkaudesta juuri elämänkokemusta – vain kaipuuta.

Ymmärtääkö esimerkiksi pikajuoksija juoksemisen tärkeyden rampaa enemmän?

Missä vaiheessa elämäämme omat kokemuksemme ja valintamme rakkaudesta ovat pysyvästi kahlinneet meidät oman rakkauskäsityksemme sisälle? Pystymmekö me edes ymmärtämään, että joku voi tuntea rakkautta mutta tuntea sitä eri tavalla kuin me itse?

Rakkauden hämmentävimpiä piirteitä on se, miten ehdottomana ja ylivertaisena sitä kulttuurissamme pidetään. Rakkaudesta puhutaan paljon ja siihen vedotaan paljon. Mutta itse rakkauden olemusta ei kukaan koskaan kyseenalaista. Nyt syksyllä, kun avioliittolain uudistuksesta puhuttiin, lainmuutoksen vastustajat eivät sanoneet, että homoseksuaalit ”eivät saisi rakastaa” tai että nämä ”rakastaisivat väärin”, vaan he ennemminkin vihjaisivat, että näiden pariskuntien tunnepohjana ei olisi oikea rakkaus.

Kun trillereissä ja dekkareissa murhaaja paljastuu ja kertoo tehneensä tekonsa rakkaudesta, ei katsojan tai lukijan ole koskaan tarkoitus oikeasti uskoa häntä. Näissä tarinoissa meidän on tarkoitus ajatella pahantekijää lähinnä häiriintyneenä, ehkä mustasukkaisena ja ahneenakin ihmisenä, joka ei OIKEASTI ymmärrä rakkaudesta mitään. Että OIKEASTI tämän motiivina ei ollut rakkaus. Koska kyllähän me tiedämme: ei ihminen tee koskaan mitään pahaa rakkauden vuoksi. Syy on aina jossakin muussa.

Ja rakkautta ei ilmeisesti voi olla koskaan liikaa. Monista hyvistä asioista sanotaan, että ”ei makeaa mahan täydeltä”. Mutta kukaan ei sano niin rakkaudesta. Kukaan ei sano: ”Älä rakasta ihan noin paljoa”. Tai jos sanookin, niin ei hän oikeasti kritisoi siinä toisen rakastamista vaan tämän jotain muuta käytöstä, esimerkiksi sitä, miten tämä ei ymmärrä rajoittaa puhumasta siitä, kuinka ihanaa kivaa parasta ja kuumaa ah ih hänen arkensa on. Mutta rakkautta itsessään kukaan ei halua rajoittaa, kaikki ajattelevat, että mitä vahvemmin rakastaa, sen parempi.

Kirjallisuushistoriamme menee pidemmälle: Shakespearen Romeo ja Juliassa sekä Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä päähenkilöt jopa tappavat itsensä, koska eivät saa sitä, jonka haluavat. Eikä näissä teoksissa ole edes kyse ironiasta! Niissä ihmiset tappavat itsensä, ja lukijan on tarkoitus ajatella: ”Onpa surullista – mutta on tuo varmaan ymmärrettävää, jos on kerran noin syvästi rakastunut.”

Rakkaus on selvästi jotain todella äärimmäistä.

Runoilija W. H. Auden on runossaan The More Loving One kirjoittanut:

”How should we like it were stars to burn
with a passion for us we could not return?
If equal affection cannot be,
let the more loving one be me.”

Eli suomeksi suunnilleen:

“Mitä jos tähdet palaisivat meitä kohtaan intohimolla, johon me emme pystyisi enää vastaamaan?
Jos emme voi rakastaa toisiamme yhtä paljon, anna minun rakastaa enemmän.”

Mutta rakkaudesta on silti hyvä puhua, sillä samalla tulemme puhuneeksi siitä, mitä rakkaus ei ole.

Rakkauden vastakohdaksi on sanottu vihaa tai kylmyyttä, tunteettomuutta. Näistä paistaa ajatus, että rakkaus on elämäniloa ja kykyä nauttia – ja sitä tuntui Audenkin hakevan. Jonkinlaista ajatusta siitä, että jos ei itse rakasta täydellisesti ja kaikkein eniten, oma elämä on merkityksetöntä ja vajaata.

Itse ajattelen rakkaudesta toisin. Minulle rakkaus tarkoittaa ennen kaikkea syvää ja vilpitöntä välittämistä jostakin ja sitä, että tahtoo sille toiselle epäitsekkäästi vain mahdollisimman hyvää. Rakkaudessa itse rakastamista, jopa sen tunnetta, oleellisempaa on se, mihin sen kohdistaa ja mitä sille rakastamalleen asialle haluaa saada aikaan.

Ja mitä silloin on antirakkaus?

Joka vuosi noin kaksi ja puolituhatta suomalaista viettää öitään turvakodissa paeten perheväkivaltaa. Noin 80 000 miestä ja naista ovat kohdanneet parisuhteessaan väkivaltaa tai sillä uhkailua viimeisen vuoden aikana. Ja heistä yli puolet sitä sen vuoden aikana useammin kuin kerran.

1900-luvulla raiskauksista on tullut osa järjestelmällistä sotastrategiaa ympäri maailmaa. 2000-luvulla Kongon sodassa on arvioitu raiskatun yli 10 000 ihmistä joka vuosi. 90-luvun alussa vain muutaman kuukauden kestäneen Ruandan kansanmurhan osana ja harkitusti raiskattiin lähes puoli miljoonaa naista.

Ja kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välinen rakkaus on yhä edelleen lailla rangaistavaa 82 valtiossa. Ja yhdeksässä niistä siitä rakkaudesta voi saada kuolemantuomion.

Julmuus – halu satuttaa toista niin syvään kuin mahdollista – kohdistuu juuri rakkautta vastaan.

Ja kun me puhumme rakkaudesta, tunnustamme sen arvon ja tarpeen – me teemme työtä julmuutta vastaan.

Mutta, koska olemme filosofiatapahtumassa, minun täytyy yrittää olla kriittinen myös itseäni kohtaan. Tämä itse käyttämäni määritelmä rakkaudesta, vaikka seisonkin sen takana, osaltaan omalla äärimmäisyydellään ruokkii sitä samaa vinoumaa, josta jo aiemmin puhuin: että rakkaus on vain jotain enemmän ja kovempaa ja tärkeämpää kuin mikään muu.

Jos me haluamme puhua rakkaudesta kriittisesti, meidän on päästävä tarkastelemaan sitä myös sen itsensä takaa.
Ja kun oikein yritin, mieleeni juolahti yksi esimerkki, missä rakkaus itsessäänkin voi olla liikaa. Ajattelen mielessäni tilannetta, missä toinen ihminen on syvästi rakastunut toiseen, mutta on käynyt lopulta hyvin ja ehdottoman selväksi, että tämä toinen ei vain pysty vastaamaan hänen tunteisiinsa. Tällä rakastuneella ei tule olemaan koskaan mitään mahdollisuutta saada rakkauden kohteeltaan vastarakkautta.

Miten tämän rakastuneen ystävät reagoivat tähän? Ensiksi he luultavasti yrittävät rohkaista ja kannustaa, mutta jossakin vaiheessa, jos sitä rakkauden ihanuutta ja tärkeyttä ja ”enemmän rakastamista” hehkuttaa, se on vain ilkeää. Silloin on ihan oikein sanoa – tai joutua sanomaan: ”Yritä rakastaa vähän vähemmän. Ihan itsesi takia.”

Oletteko kuulleet kenenkään sanovan: ”Haluan rakkautta, mutta ei siitä onnellisuudesta niin väliä?” Kun ihmiset tekevät rakastuneena hulluja juttuja ja uhraavat suhteettomankin suuria asioita, tekevätkö ne sitä rakkauden hyväksi vai sen rakkautensa kohteen? Ei kai kukaan rakkautta itseään palvo?

Joten mikä on tärkeämpää kuin rakkaus?

Minä olen tärkeämpi kuin rakkaus. Ja samoin te kaikki, kukin omalla kohdallanne.

Viime kädessä rakkauskin on vain väline. Mutta se on onneksi väline, joka auttaa meitä kaikkia kehittymään paremmiksi ja välittävämmiksi ihmisiksi. Tekemään meistä ja muista onnellisempia.

Kuten alussa sanoin, rakkaus-sanaa käytetään hyvin laajasti ja vapautuneesti. Ehkä se on ihan ok, ei meidän pidäkään mennä sanelemaan, ketä tai mitä kukin saa rakastaa.

Mutta kun te nyt näinä kahtena päivänä kuuntelette eri yhteiskunnallisten vaikuttajien puheita rakkaudesta, muistakaa samalla aina välillä kysyä itseltänne:

Minkä väline se rakkaus tällä kertaa on? Ja kenet se tekee onnelliseksi?

Hyviä filosofisia hetkiä teille kaikille.