Kun tarkastellaan populaarimusiikkia viimeisen viiden vuoden aikana, on hankala löytää yhtä provosoivaa ja mielipiteitä jakavaa muusikkoa kuin Kanye West. Tämä hiphop-musiikin pahamaineisin rääväsuu on aiheuttanut ihastuksen ja vihan tunteita kuuntelijoissa ensimmäisestä levystään lähtien. Häntä pidetään joko rap-musiikin tulevaisuutena (etenkin Kanye itse) tai riimitaidottomana pyrkyrinä. Mutta mikä onkaan totuus? Onko hänessä muuta viihdearvoa kuin hänen omalaatuiset julkisuustempauksensa?

Kanye Omari West syntyi 8.6.1977. Hänen äitinsä työskenteli englannin kielen professorina Clark Atlantan yliopistossa ja hänen isänsä oli ammatiltaan valokuvaaja ja entinen Musta Pantteri (kuuluisa mustien ääriliike 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa). He erosivat Kanyen ollessa vasta 3-vuotias. Kanye muutti äitinsä kanssa eron jälkeen Chicagoon. Hän alkoi jo lapsena kirjoittamaan runoja, piirtämään ja tekemään musiikkia. Seuraava askel oli räppäämisen aloittaminen kolmetoistavuotiaana.Paikallinen kuuluus, hiphop tuottaja No I.D kuuli nuoren Kanyen tekemiä biisejä ja alkoi tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Häneltä Kanye oppi miksausta ja samplaamista. Epäonnistuneen ensimmäisen räpyhtyeensä The Go-Getters jälkeen hän sai luotua suhteita, ja pian nuori Kanye oli tuottamassa yhä suurempia ja suurempia tähtiä.

Kanye halusi olla kuitenkin räppäri eikä pelkkä tuottaja. Näihin suunnitelmiin hänen levy-yhtiönsä suhtautui kuitenkin hyvin nuivasti, ja vaadittiin paljon Kanyen kollegoiden painostusta levy-yhtiötä kohtaan ennen kuin Kanyen debyyttialbumin julkaisua edes harkittiin. Lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta (joihin kuului lähes tappava auto-onnettomuus, jonka seurauksena Kanyen pää jouduttiin sitomaan useaksi kuukaudeksi rautalangalla yhteen hankaloittaen puhumista) debyyttialbumi College Dropout julkaistiin suurten myyntilukujen ja erinomaisten arvostelujen saattelemana 2004. Albumi yhdisti purevasti Amerikan koulujärjestelmän vastaista kritiikkiä, hengellisyyttä ja anekdootteja jokapäiväisestä elämästä mustan miehen elämässä. Kanyen uran aikana vahvana kulkeva teema mustien kokemasta rasismista ja ennakkoluuloista johti suoraan hänen isänsä Musta Pantteri-menneisyyteen.

Kanyen tähänhetkiseen diskografiaan on kuulunut vaikutteita monista eri hiphopin ja elektronisen musiikin alalajeista. College Dropoutia seuranneet albumit Late Registration (2005) ja Graduation (2007) yhdistivät omaperäisesti ja onnistuneesti hip hopin eri tyylilajeja keskenään eroamatta liikaa debyyttialbumin luomasta kaavasta. Hän on herättänyt ristiriitaisia tunteita myöhemmillä albumeillaan 808’s and Heartbreak (2008), My Beautiful Dark Twisted Fantasy (2011) ja etenkin hänen viimeisimmällä pitkäsoitollaan Yeezus (2013) jotka ovat ennakkoluulottomasti rikkoneet rajoja siinä, millaista hiphop voi olla.

Miksi sitten Kanyeta vihataan niin paljon? Syy ei ole niinkään hänen musiikissaan, vaan musiikin ulkopuoleisesta persoonassaan ja hänen yltiöpäisessä sekoilussaan. Tunnetuimpana esimerkkinä oli vuonna 2009 järjestetty MTV Video Music Awards-gaala, jossa Kanye ryntäsi lavalle Taylor Swiftin voitettua parhaan naispuolisen esiintyjän videon palkinnon ja huusi Beyoncen ansaitsevan kyseisen palkinnon. Tapahtuma toistui lähes tarkalleen kuusi vuotta myöhemmin, kun 2015 Grammy-gaalassa Kanye ryntäsi lavalle taas vaihtoehtorockmuusikko Beckin voittaessa parhaan albumin palkinnon. Hän ei lavalle rynnätessään sanonut mitään, mutta kertoi myöhemmin suoritetussa televisiohaastattelussa tempun johtuneen Beyoncen unohtamisesta palkintojenjaossa jälleen kerran. Molemmissa tapauksissa hän pyysi artisteilta myöhemmin anteeksi lyhyen ytimekkäästi ”I apologize”. Eikö olekin hienoa pystyä myöntävänsä olleen väärässä?

Kanyen ärsyttävyyteen vaikuttaa paljon myös hänen mielipuolista viisautta lähentelevät elämäntapa”viisaudet”. Onko esimerkiksi liioittelua tituleerata itseäsi ”elävistä rokkitähdistä parhaaksi” tai ”luovuuden Braveheartiksi” tai ”luovimmaksi ihmiseksi sukupolvessaan”? Silti hän on näillä viisauksillaan ja ylimielisellä käytöksellään tai niistä huolimatta saanut faneja mainstream-yleisön lisäksi yllättävistäkin paikoista, kuten tunnetusti sisäsiittoisista indie-musiikiki piirien pottatukista.

Vaikka onkin totta että häneltä tulee hyvin lievästi ilmaistuna typeriä kannanottoja, hän on silti tarjonnut sydäntä lämmittäviä hetkiä sekoilun lisäksi. Vuoden 2004 Hurrikaani Katriinaa varten järjestetyssä hyväntekeväisyysohjelmassa hän tokaisi miljoonien katsojien edessä osuvan totuuden pelastustöiden puuttellisuudesta: ”George W. Bush doesn’t care about black people”. Hän kuvailee koskettavasti perhettään ja rakastettujaan kappaleissaan (kohokohtana vankilassa murhasta istuva serkku ”Family Business” ja hänen äitinsä biisissä ”Hey Mama”) ja on auttanut monia nousevia tähtiä (kuten esim. Lupe Fiasco ja Danny Brown) urallaan. Kanye tunnetaan homofobian ja misogynian vankkana vastustajana. Hänen aiheisiinsa ei ole kertaakaan kuulunut kuluneen 11 vuoden aikana jengiväkivalta tai rikollisuus, niinkuin gangsta- ja hardcorerapin omaan testosterooniinsa tukehtuvissa alagenreissä.

Onko hän sitten jumala vai idiootti? Oma vastaukseni: molempia. Hänen räppäystaitonsa eivät todellakaan yllä tunnettujen suurien nimien kuten esim. Eminemin, Wu Tang Clanin tai A Tribe Called Questin tasolle, mutta hänen vallankumouksellinen tuottamistaitonsa ja hip hopin tulevaisuuden eteen tekemä työ on arvostettavaa. On myös muistettava se hyvinkin todennäköinen mahdollisuus, että osa Kanyen itserakkaudesta voi olla vain asiantuntevalle musiikkilehdistölle ja Pitchforkille suunnattua ilmaista mainostilaa.

Varmaa on, että Kanyesta tullaan puhumaan vielä useiden vuosien päästä. Jos vain voisimme muistaa, että kaiken ulkomusiikillisen hulabaloon takana on sukupolvemme yksi elinvoimaisimmista ja yllättävimmistä artisteista.

Kuukauden suosittelu:

Ceremonials – Florence + The Machine

Uutta levyä Florence + the Machinelta odotellessaan voi kuunnella tämän viimeisimmän vuonna 2011 julkaistun pitkäsoiton. Laulaja Florence Welchin ääni kuulostaa samaan aikaan herkältä kuin soljuva vesi ja vahvalta kuin kovin kivi. Ei pidä unohtaa Isabella Watersin majesteettisesti luotua äänimaailmaa.