Kaikella on alkunsa ja loppunsa, ja uskoisin ihmisten aina tienneen sen. Synnymme, kuolemme. Mutta peloissamme olemme halunneet lohduttautua ajatuksella, että jos loppu ei olisikaan kaiken loppu. Jos voisimmekin jotenkin jatkaa jossain muualla eloamme, Valhallan saleissa, Jumalan polvella, maailmansieluun kietoutuneina. Jos loppu onkin vain jonkin uuden alku.
Jokaisella kulttuurilla ja uskonnolla on oma versionsa lopusta, sekä pienen ihmisen että suuren maailman. Agnostisen nykyihmisen lopun ovat kuvittaneet oman kulttuurimme tuotokset, jossa loppumme tuo usein sota tai maapallon resurssien kuihtuminen. Ja aivan kuin kerroimme jumalan luoneen tuhotulvat ja mustat surmat omien syntiemme vuoksi, ajattelemme edelleen olevamme oman loppumme arkkitehteja. Luomme kuolettavat virukset, jotka karkaavat salaisista laboratorioista. Suunnittelemme tehtaissamme robotit, jotka nousevat kapinaan. Aloitamme ydinsodat, kutsumme avaruusolennot ja annamme apinoille nerokkuusseerumia. Olimme liian ahneita, liian laiskoja, liian kunnianhimoisia, kunnes koko korttitalo kaatui. Tiesimme paremmin, mutta emme tehneet toisin.
Vaikka maailmanloppukuvitelmamme ovat suurimmaksi osaksi realistisempia kuin aikaisemmin, silti niihinkin liittyy ajatus, että ehkäpä tämäkään loppu ei olekaan aivan kaiken loppu.
Ja niin siirrymmekin post-apokalyptisen fiktioon, jossa harvat selviytyneet kärsivät kollektiivista rangaistustamme. Sankarimme, nämä lopunaikojen jeesus kristukset, sovittavat ihmiskunnan syntejä kukin omalla tavallaan. Jotkut haluavat varmistaa ihmiskunnan rippeiden selviytymisen, jotkut haluavat olla kerrankin kelvollisia vanhempia lapsilleen, jotkut ovat vain auttamassa apua kaipaavia. Mad Maxin maailmassa globaali tuho saapui kun bensa loppui. Se ei kuitenkaan ole estänyt maailman asukkeja ajamasta ties millä bensahirmuilla toisiaan kumoon. Menossa on mukana elokuvan nimisankari, joka ajautuu mukaan tyrannin jalkavaimojen pakomatkalle.
Mad Max: Fury Road on hyvä elokuva, käsikirjoituksen tasolla jopa erittäin hyvä. On yllättävän virkistävää nähdä tarina, jossa naiset ottavat huomattavasti tavallista suuremman roolin itselleen. Taustatarinaa kerrotaan visuaalisella vihjeillä, kuten puvustuksella ja lavastuksella ja suurempiin filosofioihin viitataan sivulauseilla. Pikkutarkkuudesta huomaa, että ohjaaja George Miller on kehitellyt elokuvaa vuosikymmeniä. Kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti Fury Road ei ole niin sulava kuin esimerkiksi John Wick, mutta voittaa verrokkinsa monin kerroin tarinallisin ansioin. Kaikessa absurdiussaan Mad Maxin maailmanlopun kuvaus on kiehtova ja paljon kierompi kuin tavallisemmat toverinsa.
Miksi post-apokalyptinen fiktio on niin kiinnostavaa etenkin nyt nykyaikana? Voisin spekuloida kaikenlaista pseudo-psykologista teoriaa, esimerkiksi katsojan/lukijan vapauden kaipuusta ja halusta korostua yksilönä, mutta pohjimmiltaan uskon, että ihmisiä vain kiinnostavat rikkinäiset asiat enemmän kuin ehjät. Rikkinäisellä maailmalla ja rikkinäisellä ihmisellä on hienompi tarina kerrottavanaan kuin särkymättömällä.
Ja tuhon prosessi voi olla varsin lumoavaa seurattavaa.
Jos uppoudun kuitenkin hetkeksi spekulaatioon, niin sanoisin, että elämme maailmassa jossa niin paljon on näennäisen täydellistä ja kaunista, mutta pinnan alla tiedämme, ettei kaikki olekaan niin hyvin ja tunnemme, kuinka voisimme olla parempiakin. Maailmanlopun jyvät akanoista -mentaliteetti kiehtoo kun elämme runsauden keskellä, pohtien omaa rooliamme ihmiskunnan hukuttavassa suuruudessa. Monissa meissä asuu pieni poika, joka haluaisi rikkoa lelut ja kaataa hiekkalinnat, ihan vain maallisen kunnian ja arvostuksen vuoksi. Ehkä näistä pojista kasvaa kirjailijoita, jotka tekevät samaa fiktiivisille maailmoilleen. Ja ehkä jonkun pojan isä lukee kirjan maailmanlopusta, inspiroituu sen päähenkilön piirteistä, ja päättää yrittää olla vaikka parempi vanhempi lapsilleen, ennen kuin oma maailmamme ajautuu siihen.