Olo on haikea, jonkin verran epätodellinen. Kuru ja 17 muuta, lämpimiksi ja innostaviksi huomaamaani ihmistä eivät äkkiä olekaan enää osa arkeani. Olen enää yksin ajatusteni kanssa. Kuuntelen musiikkia. Surffaan kännykällä netissä (nyt kun olen taas 3G-alueella).

Whatsappaan. Kuru-ryhmässä.

Luen sarjakuvia. Bussi on kohta kotioven luona. Korvissani soi Pariisin kevään melankolinen ja ironinen musiikki.

Olin leirillä edellisen kerran kesällä 2012 – sitä seuranneina kahtena vuotena ei yksinkertaisesti vain ollut leirinvetoon aikaa. Tänä vuonna päätin kuitenkin hakea tiimiin vaikka väkisin. Minusta tuntui, että ellen nyt sitä viimeistään tee, en koe enää olevani pätevä edustamaan Protua ja puhumaan jäsenillemme ja medialle sydämestäni vaan puheistani tulee paperista luettua. Ja kyllähän se totta on: nyt olo on taas tietyllä tapaa kevyempi. Ymmärrän ja muistan taas, mistä leireissä on kyse.

Protun järjestötyöt tekevät tietyiltä osin kyyniseksi. Tiimitapaamiset muuttuvat palavereiksi, tutustumiseen ei tahdo jaksaa repiä aikaa, kun kokoustaahan voi ilmankin. Puheenjohtamishommat ovat aidosti tärkeitä, mutta leirinvedossahan tukena on sitten tiimikin ja niissähän ei muutenkaan mitään uutta ole. Ja niin edelleen.

Vielä sunnuntaina leirille saapuessani mietin, että nyt ei oikeasti oikein jaksaisi tätä. Viikon aikana tämä tunne karisi nopeasti. Asioista tuli helppoja, yhdessäolosta kivaa sekä olosta rento, onnellinen ja antaumuksellinen. Vaikka leiri olikin sekä fyysisesti että henkisesti rankka, kuten aina, juuri leiriläisten ja tiimitovereitteni hymyt ja naurut saivat minut unohtamaan kaikki muun elämän huolet ja murheet. Mutta kokonaan arkea en pystynyt mielestäni karistamaan: tuntui edelleen, että lähinnä vedän, esiinnyn ja johdan sen sijaan että olisin.

Torstai-iltana tapahtui jotain. Osaksi se johtui koskettavasti sujuneesta ihmissuhdeohjelmanumerosta, osaksi leiriläiseltä välikäden kautta kantautuneesta palautteesta siihenastisesta leiristä. Olin taas leirillä, olin täällä leiriläisiä varten ja leiriläiset ovat onnellisia ja nauttivat ja kasvavat silmissä ja tätä, TÄTÄ juuri minä olin odottanut sen kolme vuotta ja TÄMÄ teki sen kaiken arvoiseksi.

Ei ole mitään tärkeämpää kuin tämä ja nämä ihmiset ja se, mitä heillä on elämässään edessään.

Ja nyt minusta tuntui, että olen aidosti voinut auttaa heitä siinä.

Perjantai-iltana iltana vajosin makaamaan sängylle ja tuijotin kattoon. Yhdeksän protuleiriä vetäneenä ja kahdelletoista osallistuneena tiedostin koko ajan, että edessä ei ole lopullinen ero. Näitä ihmisiä näkee vielä ja todellinen ystävyys rakentuu vasta leirin päättymisen jälkeen. Mutta nyt perjantaina mieleni täytti ajatus, että ylihuomenna jokin katoaa. Ihmiset jäävät ja tapaamiset jäävät, mutta tämä tila, Kuru ja sen olohuone, pieni ullakkohuone patjoineen, nurmikko ja sauna ja Tommin tekemä ruoka… Ihan juuri on ohi lopullisesti se, kun me kaikki olemme samaan aikaan tässä huoneessa katsomassa toisiamme silmiin ja minä kysymässä heiltä, mitä tuntemuksia he ovat saaneet irti viimeisimmästä taidekokemuksestaan.

”Konsepti” on ääntämykseltään ruma sana, mutta ai että protuleirien konsepti on ihmeellinen. Se pystyy synnyttämään ystävyyttä, lämpöä, turvaa ja elämän rikkauden ymmärrystä lähes tyhjästä. Minä se en leirillämme ollut, tein vain niin kuin on opetettu. Ne leiriläiset tekevät sen yhdessä kanssamme, ja tämä ihmeellinen konseptitaideteos nimeltä Prometheus-leiri kerta kerran ja vuoden jälkeen onnistuu tökkimään heidän aivojaan oikeista kohdista ja tuomaan elämän rajattomuuden ja moninaisuuden meidän kaikkien näkyvillemme.

Protu-lehden uudessa Hommafoorumia käsitelleessä jutussa oli mukana jonkun nettifoorumille postaama kommentti, jonka mukaan erilaisuus ei ole itsessään hyvä eikä huono asia. Väärin. Erilaisuus on rikkaus ja erilaisuus on rakkaus ja se, miten erilaisia ja ainutkertaisia nämä meidän kaikki leiriläisemme ovat vuodesta ja leiristä toiseen – ja silti pystyvät hitsautumaan yhteen lämpimäksi kasaksi hipsutusta, pokkaleikkejä ja Levotonta tuhkimoa – on parasta mitä tiedän.

Taas tulin aikuistuneeksi. Taas nämä leiriläiset näyttivät minulle, että maailma on laajempi ja ihmisten valinnanmahdollisuudet ovat laajempia kuin ennen ymmärsin.

Minä lauloin, vaikken osaa laulaa. Minä esitin teinipojan läheisriippuvaista Martta-äitiä ja silmäni kostuivat kuunnellessani leiriläisten ratkaisuehdotuksia. Minä hymyilin sydämessäni, kun leiriläiset tekivät yhteiskuntapäivänä vallankumouksen ja heittelivät paperipalloja VVA:tamme Leonardia päin ja kantoivat hänet puskaan. Minä murruin sisältäni, kun leiriläinen opetti minua käyttämään järjestelmäkameraa ja jutteli kanssani myöhään yöllä elämästä.

Ja kun tuli sunnuntai, minä pistin juhlapukuni päälle ja kiristin kravatin. Hymyilin leiriläisille, yritin olla hauska, kättelin heidän vanhempiaan ja tein hassuja ilmeitä yhteiskuvassa korujen saamisen jälkeen. Sitten minä pakkasin ja siivosin lasittunein silmin ja hymyillen ja tarkistin talouslomakkeet kokin kanssa ja yläkerran ja ostin junalippuja ja etsimme leiriläisen kadonnutta kännykkää ja menimme Leonardin ja Tommin kanssa vielä pizzalle Tampereen rautatieasemalle.

Ja äkkiä olimme Leonardin kanssa junassa ja se juna tuntui pelottavan tutulta ja normaalilta ja siksi niin kylmältä.

Missä vaiheessa tämä kaikki ehti tapahtua ja mennä?

Ja ulkona laulaa jäätelöauto. Ja toinen yötä rakastaa. Musta enkeli ottaa kenet haluaa. Pidät kiinni kovempaa ja pelkoni katoaa. Silloin kun on joku, josta pitää kii. Ylös alas näin ja näin.

Nämä leirit ovat järjestöämme tärkeämpiä.

Älkää antako minun koskaan unohtaa sitä.