Viime aikoina pakolaisia on jauhettu kyllästymiseen asti. He ovat tulva, joka vyöryy Eurooppaan ja virtaa Suomeen. Hassua kyllä, he eivät ole vuodenaikaan liittyvä sääilmiö. He ovat ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa.
Me olemme yleiseurooppalaisen kriisin kourissa. Kriisin, joka horjuttaa yhteiskuntarauhaa ja lisää rikollisuutta. Eurooppaa piinaa rasismikriisi. Totuus on, että jos pakenevat ihmiset olisivat vaikka ranskalaisia kristittyjä, me avaisimme ovemme avosylin. Aivan, kuten Ruotsi aikoinaan avasi ovensa suomalaisten lapsille ja myöhemmin työttömille. Maryan Abdulkarimin sanoin: valkoiset olisi jo pelastettu.
Suomen Kuvalehden teettämän tutkimuksen mukaan Suomessa on seitsemänsataatuhatta rasistia. Viiden miljoonan kansasta se on hälyttävän suuri osa. Maahanmuuttokriittiset ajattelijat iskevät vastaanottokeskuksiin polttopulloin ja epäonnistuessaan spreijaavat seiniin sellaisia mietelauseita kuin ”White Power” ja ”Neekerit vittuun!”. Jonkin aikaa sitten Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen vaati, että hänen puolueensa pitäisi erota hallituksesta, jonka maahanmuuttolinja on liian lepsu.
Nimittämällä pakolaisia kriisiksi laitamme heidät heti samaan joukkoon talousvaikeuksien, luonnonkatastrofien ja ruton kanssa. He lakkaavat olemasta ihmisiä ja muuttuvat ongelmaksi. Ja kun yksi ihmisryhmä on ongelma, alkaa sen sulkeminen pois tuntua vaihtoehdolta. Ratkaisulta.
Kun alennumme käymään keskustelua rasistien ehdoilla, annamme heille heti etulyöntiaseman. Pakolaiskriisin myötä myös elintasosurffaus ja maahanmuuttokriittisyys muuttuvat ihan oikeiksi käsitteiksi.
Idioottien mielistelyn sijaan voisimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä: Syyriaa ja Irakia vaivaa humanitaarinen kriisi, jota suuri määrä ihmisiä pakenee tänne. Meillä taas on rasismikriisi, josta kärsii niin kantaväestö kuin pakolaisetkin. Maahanmuuttoviraston arvion mukaan Suomeen saapuu tänä vuonna noin 50 000 pakolaista. Se on suurin piirtein saman verran kuin Lohjalla on asukkaita. He eivät ole ongelma. Ongelma on 700 000 rasistia.
Elmo Mustonen ja Lauri Linna