Tervehdys pitkästä aikaa lukijat. Lomani vierähti varsin pitkäksi, töiden ja muiden projektien viedessä aikaani. Näihin muihin projekteihin lukeutuu myös Protun uuden mainosvideon leikkaaminen. Elämme jänniä aikoja. Mutta nyt olen palanut, katsonut monia hyviä (Sicario, Inside Out) ja vähemmän hyviä elokuvia tässä välissä, ja päätin pureutua kahteen viimeisimpänä näkemääni eli Everestiin ja The Martianiin. Molemmat ovat selviytymiskertomuksia, mutta ne ottavat varsin erilaisen näkökulman siihen.
Everest pohjautuu tositarinaan, eli maailman korkeimman vuoren rinteillä tapahtuneeseen tappavaan tragediaan, jossa kiipeilyryhmä joutuu lumimyrskyn kouriin vuoren rinteellä. Elokuvan on ohjannut islantilainen Baltasar Kormákur, mutta hetkittäin Everest tuntuu tunteellisuudessaan hyvin amerikkalaiselta. Mutta ehkä ohjaajan ulkopuolisen asenteen huomaa siinä, että tunteellisuus toimii, ainakin omalla kohdallani. Se ei tukahduta juustoisuudellaan, ainakaan suuremmaksi osaksi, ja itse olin aidosti liikuttunut useissa kohdissa.
Everest kuvaa ihmisen selviytymistaistelun tunteen ja tahdon hyökyaaltona. Kuten elokuvassakin todetaan, ihminen kipuaa maailman korkeimmalle vuorelle, vain koska pystyy. He nousevat kahdeksan kilometrin korkeuteen, vain laskeutuakseen taas alas. Se ei ole rationaalista. Kun vaikeudet ja lumimyrskyt ja hengenvaara uhkaa, tilanteesta pelastaudutaan sisulla ja hampaiden puremisella. Useat elokuvan hahmoista ovat tunteidensa ohjaamia, mutta uskottavasti. He eivät ole tyhmiä, heillähän on tarkkoja (vara)suunnitelmia, heille järki vain ei ole ensisijainen päätäntämekanismi. He tekevät sen, minkä he tuntevat oikeaksi. Osansa tässä varmaan on hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Jason Clarke, joka tuntuu olevan väärin roolitettu kovanaamaksi ainakin puolissa rooleissaan, on nyt erittäin uskottava lämminsydämisenä Rob Hallina. Sivuroolitkin on täytetty kovilla nimillä.
Ridley Scottin suureksi paluuelokuvaksi hehkutettu The Martian ottaa vastakkaisen kannan. Mitään ei tehdä tekemisen vuoksi, kaikella on tarkoituksensa. Kuusi astronauttia on Marsissa keräämässä näytteitä, kun myrsky pakottaa heidät pakenemaan planeetalta. He jättävät kuolleeksi luullun Mark Watneyn (Matt Damon) jälkeensä. Watney ei ole kuitenkaan kuollut ja hän joutuu selviytymään erämaaplaneetalla neljä vuotta ennen kuin pelastusalus voisi tulla. Tarinan lähtökohta on äärimmäisen kiehtova. Mahdoton tehtävä, josta kuitenkin ehkä voi selvitä. Watneyn tarina on kuin moderni Robinson Crusoe, jossa Watney ratkoo esiin tulevia ongelmia yksi kerrallaan rajallisilla resursseillaan. Samaan aikaa NASA miettii, kuinka auttaa ihmistä joka on 50 000 000 kilometrin päässä.
The Martianissa selviytyminen ei riipu tahdosta, vaan järjestä. Siitä pystyykö vaadittavat ongelmat ratkaisemaan. Näkökulma toimii hyvin ja on mielenkiintoista seurata kuinka mahdottomatkin tilanteet jotenkin käännetään hyödyllisiksi voitoiksi. Rationaalisuutta maustetaan kevyellä huumorilla, Watney on nimittäin vitsimiehiä. Suurin osa hauskuudesta ei kuitenkaan minuun uponnut.
Kumpi kanta on sitten oikeampi? Itse uskon tunteen olevan suurempi voima, etenkin kun ihmistä uhkaa hengenvaara. Suurin osa tekemistämme näennäisesti rationaalisistakin päätöksistä pohjautuvat intuitioon, siihen mikä tuntuu parhaimmalta. Sitten jälkeenpäin pystymme keksimään järkeenkäypiä perusteluja valinnoillemme. Mutta kun kuolema uhkaa? Silloin uskon, että teemme kaikkea järjetöntäkin, ilman perusteita, ihan mitä vain välttääksemme elämämme lopun. Se ei tee kuitenkaan The Martianista epäuskottavaa, sillä Mars-lennoille varmasti valitaan stressin sietäviä kylmäpäitä.
Everestin puolella on myös se, että tarina pohjautuu tositapahtumiin. Näemme ihmistahdon äärirajat ja riittämättömyyden samanaikaisesti ja voimme aavistaa, mitä oikeat ihmiset ovat joutuneetkaan kokemaan. Monia käänteitä pitäisi varmasti epäuskottavina, ellei tietäisi niiden ainakin jossain muodossa tapahtuneen. Kuinka paljon elokuvantekijät ovat dramatisoineet historiaa jäänee jokaisen arvattavaksi. Paljon on hyvä veikkaus.
Everest on monessa mielessä perinteisempi elokuva, sillä sen serkkuja on helpompi luetella. Loppujen lopuksi nautinto riippuu paljon siitä, että pystyykö samaistumaan Rob Hallin porukkaan ja/tai Mark Watneyn hahmoon. Minulle Watneysta tuli kuitenkin hieman liian yli-ihminen, etenkin kun olin juuri edellisellä viikolla nähnyt Everestin, jonka hahmoihin kaikessa naiiviuudessaan uskoin. Watneyn moraalin notkahdukset tulivat liian myöhään. Suosittelen kuitenkin molempia, ja pohtimaan itse asiaa. Analysointi jää nyt hieman vähälle, pahoittelen, mutta ensi kerralla pureudutaan teemaankin kunnolla, kun uppoamme agentti 007:n paluuseen.