Minulla on kompleksi kiltteyden kanssa. Tunnen pientä ahdistusta jokainen kerta, kun muistutan sisaruksiani tai muita kohtaamiani, yleensä nuorempia ihmisiä, olemaan kiltisti. Ahdistukseni on huolta siitä, tuleeko ainaisista kiltteyden ja reippauden vaatimuksista näille lapsille ja nuorille taakkoja. Se taakka kun voi johtaa vaikeisiinkin ongelmiin, kuten ainaiseen riittämättömyyden tunteeseen, stressiin, uupumukseen, syömishäiriöihin ja masennukseen.

Sen lisäksi en edes haluaisi, että ihmiset olisivat aina kilttejä. Kiltteyteen yhdistyy mielessäni passiivisuus ja alistuneisuus. Elämässä tulee kuitenkin hyvin todennäköisesti vastaan tilanteita, jolloin ei kannata olla kiltti ja mukautuvainen. Kiusaamista, häirintää ja henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei tarvitse kiltisti vaieten ymmärtää ja sietää. Joskus elämässä tulee tarpeelliseksi nousta niitäkin auktoriteetteja vastaan, jotka kiltteyttä ja reippautta kovimmin vaativat: vanhempia, opettajia, työnantajia ja jopa valtiota.

Ongelmani kiltteyden kanssa kiteytyy siihen, että kaikesta mainitsemastani huolimatta kiltteys on mielestäni hienoimpia ominaisuuksia, joita ihmisellä voi olla. Kiltteyttä on halu ymmärtää ja hyväksyä niin omia kuin toisten virheitä ja heikkouksia. Kiltti ihminen antaa anteeksi, eikä kanna kaunaa. Hän haluaa auttaa toisia, eikä vaadi siitä vastapalveluksia. Kiltteydellä voi pehmentää katkeruutta, kyynisyyttä, surua ja vihaa.

Kiltteydelläkin voi muuttaa maailmaa, jos välillä muistaa myös olla olematta kiltti. Näin joulun alla voimme pohtia, kenelle voisimme antaa kiltteyden lahjan. Ja voimmeko olla ensi vuonna kiltimpiä itsellemme, vaikka sitten olematta kilttejä muille.

Ellinoora Lievonen