Perheeni vanhimpana lapsena olen saanut laulaa joulupukille aivan liian monta kertaa. Reippaan esikoisen tehtävä oli ottaa tilanne haltuun, jos pienemmän sisarukset pelkäsivät pukkia liikaa. Muistan miettineeni jo lapsena tilanteen absurdiutta: tässä sitä istun vieraan ihmisen sylissä, laulan hänelle ja kerron, olenko ollut kilttinä. Jostain syystä ympäröivät aikuiset vaikuttavat olevan tilanteeseen tyytyväisiä.
Sisarus- ja serkkukatraani vanhimpana olen toki joutunut seuraamaan joulupukin vierailuja vielä kauan sen jälkeen, kun joku koulutoveri[1] lipsautti, että eihän tyyppiä edes ole olemassa. Ehkä muistoihini sekoittuukin hämmennys, jota olen tuntenut katsellessani sisaruksilleni ja nuoremmille sukulaislapsilleni järjestettyä pukkishowta.
Mietitäänpä, että tulevaisuudessa mahdollisesti lapsia saatuani keksisin kertoa heille satuhahmosta, jonka väitän kivenkovaan olevan totta. Vahvistan tätä illuusiota lukemalla lapsilleni satuja ja näyttämällä heille televisio-ohjelmia, jossa tuo satuhahmo esiintyy. Väitän, että hahmolla on salaisia apulaisia, jotka tarkkailevat käyttäytyvätkö lapseni kiltisti. Kerron, että satuhahmo palkitsee kiltisti käyttäytyvät lapset, mutta jättää tuhmat lapset ilman lahjoja. Tiettynä päivänä vuodesta maksan vieraalle aikuiselle rahaa siitä, että hän saapuu kotiini esittämään tuota hahmoa lapsilleni. Ja kaikki tämä toistuu vuosi toisensa jälkeen.
Mikäli kyse ei olisi joulupukista, kasvatusmenetelmiäni pidettäisiin vähintäänkin kyseenalaisina. Joku voisi argumentoida, että joulupukin vierailut ovat tärkeä osa suomalaista lapsuutta, mutta mielestäni pukkitradition kautta välittämämme viestit ovat vaarallisia.
Miksi lapsille pitäisi opettaa varhaisella iällä, että joululahjat saapuvat jonkin yliluonnollisen olennon ansioista, kun todellisuudessa lahjat ostavat lasten vanhemmat ja läheiset?[2] Itse näen varhaislapsuudessa koetut kiitollisuuden ja antamisen ja vastaanottamisen ilon harjoittelun tärkeänä. Miksi lapsille kerrotaan, että kilttinä olemisesta saa palkinnoksi lahjoja? Emmehän kuitenkaan kasvata koiria, vaan ihmislapsia. Empatiakykyyn kasvattavampaa olisi lapsen ollessa ”tuhma” yrittää selittää hänelle, miksi hänen käytöksensä satuttaa muita ihmisiä ja opettaa lasta samaistumaan muihin. Sen sijaan kerromme lapsille, että tuhma käytös johtaa palkintojen vähenemiseen.
Minua toki hirvittää myös lapsien jouluihin pakattu materiaalisuus.[3] Ehkä lasten tietäessä lahjojen tulevan vanhemmilta ja sukulaisista heille olisi helpompi selittää, miksi niitä ei ole niin paljon, joko vanhempien varallisuuden tai arvomaailman tähden. Korvatunturin pajoissa rakennetaan kuitenkin vain leluja, eikä sieltä pystytä antamaan immateriaalisia lahjoja kuten aikaa ja huomiota.
Loppujen lopuksi minusta vain tuntuu järjettömältä valehdella omalle lapselleni. Näen vanhempien tärkeänä tehtävänä auttaa tekemään selkoa monimutkaisesta maailmasta lapsille. Vasta-argumenttina olen kuullut, että joulupukki-tradition avulla lapsi oppii, että eipä kannata luottaa ihmisiin (edes omiin vanhempiin)[4], saaden näin ensimmäisen ripauksen kyynisyyttään. Uskon kuitenkin vahvasti, että mahdolliset tulevat lapseni tulevat kokemaan epäluottamusta ihmisiä kohtaan ilman minun apuani. Sen sijaan haluaisin olla heille sellainen ihminen, johon voi aina luottaa.
[1] En muista hänen nimeään, mutta ensisijainen tunteeni paljastuksen jälkeen oli kylmä järkytys, mikä yhdistyi myöhemmin moniin muihin nämä-ovat-elämän-tosiasioita-oppimishetkiin.
[2] Fakta, jonka vanhempani kertoivat ollessani tarpeeksi vanha.
[3] Tilastokeskuksen mukaan lapsiperheissä käytetään eniten rahaa joululahjoihin, keskimäärin 376 e (vuonna 2014).
[4] Lähde: joku urpo.
Teksti: Ellinoora Lievonen