Kirjoitin viimeksi siitä, että hyvin kriittinen osa johtamisesta on sitä, että saa ihmiset haluamaan olla toiminnassa mukana. Suomen Partiolaisten nykyinen puheenjohtaja Anna Munsterhjelm on osuvasti sanonut, että kaikki johtaminen on vapaaehtoisten johtamista. Tulkitsen ohjeen siten, että kaikista muodollisista puitteista ja velvollisuuksista huolimatta johtaja ei voi koskaan pitää johdettaviensa mukana olemista itsestäänselvyytenä. Heidän haluaan olla mukana ja tehdä hommia pitää jatkuvasti vaalia ja tukea.

Itse opin tämän vasta vähän aika sitten. Olen kyllä puheenjohtajuuteni alusta asti saanut ihmisiltä kiitosta siitä, miten innolla ja vilpittömästi olen suhtautunut kaikkeen protuiluun, hölmöihinkin asioihin, ja ollut halukas tutustumaan uusiin ihmisiin ja juttelemaan heidän kanssaan. Mutta aktiivien osalta kokouksissa ja varsinkin sähköpostilistoilla se tunne ei ole aina näkynyt. Viesteissäni oli ajoittain huumoria mutta usein myös hyvin kylmä ja vakava tunnelma, jossa kaikista tärkeintä tuntui olevan se, olivatko ihmiset tehneet ne hommat, joita heidän ohjesäännön mukaan olisi pitänyt. Protu-ihmiset ovat olleet minulle tärkeitä ja heidän näkemisensä ja heidän kanssaan suunnittelemisensa todella innostavaa – mutta en ole aina ymmärtänyt tai osannut sanoa sitä aina tarpeellisissa kohdin ääneen.

Olen joutunut alusta asti opettelemaan uudestaan sen, että asioiden sumplimisen ohella ihmisiä pitää muistaa suorasanaisesti kannustaa ja kiittää. Tänä vuonna tein siitä itselleni nyrkkisäännönkin: Aina kun viestit muille, mieti ensin, voisitko aloittaa viestisi sanoilla “Mitä kuuluu?”, “Kiitos”, “Hyvin tehty” tai “Ei se mitään”. Jos tuntuu, että voisit ja olisi aiheellista, niin silloin useimmiten se myös kannattaa tehdä.

Puheenjohtaja on yhdistyksen strateginen johtaja, joten tehtäväkenttään kuuluvat keskeisesti yhdistyksen arvot sekä yhdistyksen tulevaisuuden toimintakyvystä huolehtiminen. Se, että nykyisin meillä toimivilla ihmisillä on kivaa ja se, että he saavat kiitosta, kannustusta ja omaa osaamistaan kehittävää palautetta, on aivan keskiössä siinä tulevaisuutemme varmistamisessa. (Ja tietysti siinä, että ylipäätään voimme pitää itseämme edes osapuilleen eettisenä järjestönä.)

Etenkin viimeisen parin vuoden aikana olen tullut useamman kertaa jutelleeksi muutaman todella uutteran aktiivin kanssa heidän henkilökohtaisista ongelmistaan ja miettinyt kunkin heistä kanssa kahdestaan, miten voisin paremmin auttaa heitä sovittamaan protuhommat yksityiselämänsä haasteisiin. Tämä on tuntunut hyvin luontevalta, mutta luulin pitkään sen tapahtuneen puheenjohtajuudestani huolimatta. Tänä vuonna olen tajunnut, että juuri tämä on Protun puheenjohtajuuden tärkeimpiä osia.

Muutamasta entuudestaan tutusta ihmisestä ei voi tietenkään yleistää sitä, mikä on tosiasiallinen roolini kaikille muille aktiiveille, kaikista jäsenistä puhumattakaan. Mutta jos pystyisin olemaan puheenjohtaja, jota kenen tahansa on helppo lähestyä ja jolta kenen tahansa on helppoa tulla pyytämään apua, jos Protun ja yksityiselämän yhteensovittaminen asettaa kipeitä haasteita, se olisi parasta. Tultuani valituksi puheenjohtajaksi viittasin ensimmäisessä Facebook-postauksessani haluavani opetella kanssanne “huolenpitoa” (lainaten Protun vuonna 2000 aloittaneen puheenjohtajan Masin ensimmäistä kolumnia Protun lehdessä). En muista tarkkaan, mutta luultavasti tuon lausuessani loppusyksystä 2011 käsitykseni huolenpidosta oli huomattavasti rajoittuneempi kuin nyt.

Jos puheenjohtajan kuuluisi toimia esimerkkinä muille, niin silloin on juuri puheenjohtajan luontevaa kaiken oman auktoriteettinsa ja muodollisen valtansa turvin viestittää vapaaehtoisillemme: sinun mukanaolosi Protussa on arvokasta ja toivottua ja sinä itse olet arvokas ja toivottu. Jos et voi antaa ajastasi protutoimintaan kuin murusen, olemme aidosti iloisia siitä murusesta.

Heti vuonna 2012, puheenjohtajuuteni ensimmäisenä vuonna, ryhdyin laittamaan kaikkien puheenjohtajan roolissa lähettämieni sähköpostien loppuun varsin muodollisen allekirjoituksen:

Aatu Komsi
puheenjohtaja
Prometheus-leirin tuki ry
p. [puhelinnumero]
aatu.komsi@protu.fi

Nyt heinäkuussa 2016 päätin luopua siitä lähes kokonaan. Käytän pitkää allekirjoitusta vain viestiessäni todella virallisissa asioissa tai yhdistyksen ulkopuolelle.

Alkuperäinen ajatukseni allekirjoitukseni suhteen oli, että sähköpostieni vastaanottajien on tärkeää ymmärtää, mistä roolista käsin kirjoitan: En ole nipottava tai kriittinen jotakin asiaa x kohtaan siksi, että henkilönä haluaisin olla pikkumainen, vaan koska juuri puheenjohtajana minun on pakko huolehtia, että asiat tulevat tehdyksi. Ja nimenomaan joskus juuri puheenjohtajana minulla on muita suurempi velvollisuus sanoa ääneen ikäviä asioita. Jos minä en uskalla ottaa niitä puheeksi, niin kuka sitten?

Siinä oli taustalla tietynlainen anteeksipyytävä sävy mutta samalla myös oman roolini ja säädösten tuomien päätösoikeuksieni aukisanoittaminen. Se oli joka viestissä toistuvaa muistusta lukijalle siitä, että hei, te itse olette valinneet minut puheenjohtajaksi, antakaa minun siis olla puheenjohtaja.

En usko, että minun tarvitsee enää erikseen kertoa kenellekään aktiiveistamme, että satun olemaan yhdistyksemme puheenjohtaja.

Oli toki aika, jolloin minun oli pakko muistuttaa eräitä siitä, että minut on vaaleilla valittu johtamaan yhdistystämme. Mutta kun puhun tyypeistä, joiden kanssa olen kokoustanut monituntisia kokouksia lähes kaksi kertaa kuukaudessa viimeisten viiden vuoden ajan, he eivät tarvitse siitä muistutusta joka kerta. Ja kyllä he muistavat sukunimeni ihan muutenkin. Haluanko, että oma auktoriteettini Protussa perustuu vain siihen, että voin nokittaa muodollisella statuksella ja jyrätä? En.

Jatkossa viestini tulevat vain “Aatulta”. Se tarkoittaa, että asioista voidaan keskustella ja haluankin, että kanssani erimieliset näkemykset uskalletaan tuoda esiin. Juuri se asioiden työstäminen paremmaksi avarin mielin ja joukolla on koko järjestötoiminnan idea.

Enkä halaa ystäviäni siksi, että olen puheenjohtaja.