Keväällä 2018 avasin kirjoitusohjelman ja kirjoitin ensimmäiset rivit esikoiskirjaani. Kirjalla oli komea työnimikin: Juuret ja siivet. Kirjan kuului kertoa pohjoissuomalaisesta perheestä, mutta koska materiaalia alkoi virrata Tonavan lailla, keskityinkin vain yhteen kirjan hahmoon: tyttöön. Koska kirja keskittyi vain yhteen hahmoon, kirjalle tuli vielä komeampi työnimi: Tokio.

Kirjan teossa on vain yksi haastava työvaihe: kirjoittaminen. Kun on aikaa kirjoittaa, ei viitsi, ja kun viitsii, ei ole aikaa. Kun on aikaa ja viitsii, on aihe hukassa tai aivan hirveät suorituspaineet. Paljonko tiettyä kohtausta tulee viilata ja kuinka tarkkaan kuvata henkilöhahmoja?

Esikoiskirjailija miettii näitä asioita kaiken muun ohella. Kyllä nyt esikoiskirjalla täytyy saada vähintään Nobel-palkinto. Onkohan tämä juonenkäänne tarpeeksi mielenkiintoinen? Saanko palstatilaa Hesarin kriitikkosivulta? Tulevatko muut kirjoittajat kateellisiksi? Väliäkö tuolla, nyt kirjoitetaan.

Tarinan käänteet olen saanut sieltä, mistä muutkin tarinaniekat: minä varastin ne. Olen varastanut perheeltäni, poikaystäviltäni (nyt kaikki ovat jo eksiäni), ystäviltäni, työkavereiltani, lemmikkikerhon jäseniltä lapsena, you name it.

Kaikki on vapaata riistaa hyvää tarinan varten. Buhahaa! Vapiskaa, kun seurassanne on kirjoittaja.

Yllättävintä kirjaprosessissa oli koti-ikävä. Kuinka jotain nuorten illanviettopaikkoja kaipaa ihan eri tavalla nyt tekstiä paperille suoltaessa kuin silloin, kun nuorisopaikoissa kävi.

Se arki on muuttunut nyt tarinaksi rakkaille lukijoille ja kotikylän kyylille. Jotkut voivat tekstistäni tuntea nuoruuden nostalgiaa, joitakin lukijoita paasaus taas vaivaannuttaa.

Vaikka kirjallani ei tule olemaan suuria myyntilukuja, päihitänpä suosiossa suvun matriarkat. Ei siis muuta kuin tekstiä tulemaan. Tekstiä tekstiä.

Kun tekstiä on jo noin 100 sivua, herää yksi kysymys. Kuka on valmis oikolukemaan tämän ja mihin hintaan? Saako ihan lasillisella sihijuomaa, vai täytyykö kirjoittaa shekki? Nämä kirjailijan palkat ovat tunnetusti päätä huimaavia.

Ainoa kärsijä tässä prosessissa on sitten renttu taiteilijaystäväni. Rasitusvammaista jalkaani jomotti, kun kannoin kahta sihijuomalavaa ystävälleni kerrostalon portaissa. Mutta mitäpä esikoiskirjansa eteen ei tekisi.

Rehellinen palaute on saatu ja kustantajan sähköposti on seuraava uhrini. Tätä on kirjailijan arki.

Oksana Mehtätalo

Kolumnin kirjoittaja on Protu-lehden toimittaja ja esikoiskirjaansa puritaanisesti puurtava kirjailija.

Juttua päivitetty 4.2.2022 21.23 lisäämällä kuva ja sen tiedot.