Ystävyys ansaitsisi arvonpalautuksen. Se voi kestää koko elämän, seurata rinnalla, vaikka rakkaussuhteet vaihtuisivat myrskyisästi. Ystävän kanssa ei ehkä jaeta lapsia, kotia tai sänkyä, mutta hän voi silti olla läheisempi kuin kumppani. Hän on usein myös läheisempi kuin vanhemmat tai isovanhemmat. Muista sukulaisista puhumattakaan. Tästä huolimatta ystävä on väistämättä vähäisempi heitä kaikkia.

Ihminen ei voi valita muita sukulaisiaan kuin kumppaninsa. Ystävästä ei koskaan voi tehdä sukulaista. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sen sijaan on harmillista, että hyvä ystävä jää täysin vaille yhteiskunnan tunnustusta. Näin siitä huolimatta, että hänet on valittu ja luotettavaksi todettu.

Ennen avioliiton ensisijainen tehtävä oli yhdistää kaksi sukua ja synnyttää jälkeläisiä. Enää näin ei ole. Nykyään parisuhteissa on kyse samasta kuin ystävyydessä: kaksi ihmistä pitää toisistaan.

Keskiajalla kirkko solmi veljesliittoja. Näiden liittojen merkityksestä – oliko kyse ystävyyden vahvistamisesta vai homosuhteesta – ei ole varmuutta, mutta niistä voimme kuitenkin nähdä, että kahden ystävän välien julkinen noteeraaminen ei ole kulttuurillemme täysin vierasta.

Kumppanin lisäksi pitäisikin hyvän ystävän voida rekisteröidä siten, että hän voisi nauttia niistä oikeuksista ja yhteiskunnan tunnustuksesta, joka on sukulaisilla. Tuskin ystävyydenrekisteröimisestä (tai ystävyysliitosta) kovin yleistä tulisi. Mahdollisuus siihen olisi kuitenkin hyvä antaa.