Miksi minusta tuntuu, etten viime aikoina ole kyennyt kirjoittamaan parisuhteista kuin ihmettelevään ja sangen pessimistiseen sävyyn. Filosofiaani kuuluu rehellisyys ja kieltäytyminen omien tuntojen sen hetkisestä kieltäymyksestä, joten en voi kuin toistaiseksi jatkaa teemaan mukaisesti.

Aiemmin kirjoittelin pieleen menneestä tennisottelusta. En ole edelleenkään onnistunut saamaan pokaalia, vaan taas löysin itseni samasta lähtöpisteestä. On ymmärryksen rajoja koettelevaa ja päiväkirjan sivuja kuluttavaa tulla kymmenen kertaa peräkkäin torjutuksi.

Liiallisen itseluottamuksen harhassa on tullut kuviteltua olevansa erityisen mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen persoona (niin kuin kaikki muutkin varmasti ajattelevat itsestään). Syitä ja seurauksia pohtiva mieleni huudahti heureka! ja totesin, etteivät asiantilat kenties olekaan tosia minää palvelevassa valossa (jos jokainen on ainutlaatuinen, en taida olla sen erityisempi kuin kukaan muukaan). Deittiprofiilinikin on kiinnostavampi kuin minä – olisiko syytä päivittää se realistisemmaksi. Ei liioin tunnu siltä, kuin olisin se ”arvokkaampi” sukupuoli, jolla on seksuaalinen valta parinvalintamarkkinoilla ja joka voisi vain yksinkertaisesti kävellä ulos ja ottaa kenet mielii äärettömästä ihailijajoukosta (Laasanen, 2008).

Defensiivisyys sikseen. Se, mikä minua oikeasti mietityttää, on pariutumiskäytäntöjen tila nykyisessä yhteiskunnassamme. Välillä tuntuu haastavalta kuulua kohorttiin, joka elää emergoituvan aikuisuuden mukaista elämäntapaa: nuoruus on pidentynyt ja siten itsessään arvokasta ja vaalittavaa, kaikki mahdollisuudet on pidettävä auki, jokainen ovi avoinna, ei voida sitoutua mihinkään kun se sulkee muita vaihtoehtoja pois (Arnett, 2000). Raja aikuisuuden ja nuoruuden välillä on siis kaikkeudessaan hämärtynyt. Länsimainen eetos on nuorekas, seksikäs, hedonistinen, egoistinen ja narsistinen ihminen, joka toteuttaa itseään juuri siten kuin itseä sattuu kulloinkin huvittamaan.

Miten tämä mitenkään liittyy pariutumiseen? Siten, että nuoret aikuiset eivät halua parisuhteisiin, koska se on liian sitovaa. Parisuhde mielletään esteenä ja haittana omille pyrkimyksille ja haluille. Parisuhde herättää konnotaation perheestä, joka halutaan (ehkä) perustaa vasta myöhemmin kun on nuoruus hengitetty, eletty, koettu ja seikkailtu. Toisaalta taas Kaisa Mirjam Ketokiven (2002) sosiologian pro gradu –tutkielmasta käy ilmi, kuinka nuoret aikuiset lykkäävät perheen perustamista myös familialistisista syistä: lapselle halutaan parasta ja ei haluta epäonnistua vanhempana.

Tämä on sitten näkynyt myös omassa elämässäni. Jopa yli kolmeakymmentä lähentelevät tai sen jo ylittäneet eivät ole halunneet alkaa seurustella vakavasti, eksklusiivisesti. “En minä vielä ole valmis seurustelemaan.” Herää vain kysymys, milloin henkilö kuvittelee heräävänsä ja kokevansa olevansa valmis… ihmissuhteeseen?

Samaan aikaan individualismin eetos on minusta tehnyt ihmisistä vaativampia. Yksilökeskeisyys, oman elämäntyylin ja kaiken sen mukana tuoman valinnanvapauden oikeuttaminen on saanut ihmiset tietoisemmiksi vaihtoehdoista ja aiheuttanut alituisen vertailun, joka johtaa hedonistiseen oravanpyörään. Kuten vanha sananlasku kuuluu, ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kumppania valittaessa voi olla jatkuvasti mielessä, voisiko joku toinen olla parempi, olisinko onnellisempi toisen kanssa. Riitta Jallinoja puhuu modernin maailman suhdetyöstä, johon on ryhdyttävä juuri suhteen kestävyyden epävarmuuden vuoksi. Siihen on ryhdyttävä alusta alkaen, koska jokainen rakastuminen voi tuoda kohdalle sen oikean, mutta toisaalta voi herättää kysymyksen siitä, olisiko jossain vielä oikeampi henkilö. Romanttisen rakkauden diskurssiin kuuluu kohteen saavuttamattomuus. (Kaskisaari, 1998, 276-305.) Voisiko tämä illuusio saada ihmiset asettamaan standardit kuun korkeudelle? Kuten Gustave Flaubert (2005, 42) kirjoittaa Rouva Bovaryssa romanttisen rakkauden mielikuvista ja sen imaginaarisuuden voiman vaikutuksesta todellisuuden aktualisoitumiseen:

”Ennen avioitumistaan Emma oli kuvitellut tuntevansa rakkautta, mutta kun onnea, jonka tuosta rakkaudesta olisi pitänyt seurata, ei kuulunutkaan, hän arveli erehtyneensä. Ja hän pohti mielessään, mitä elämässä loppujen lopuksi tarkoitettiin sanoilla ”onnellisuus, ”intohimo” ja ”huuma”, jotka kirjoissa olivat kuulostaneet niin kauniilta.”

Nettideittimaailma on valikoimisesta ja standardeista oivallinen esimerkki: henkilöä saatetaan hakea tietyin kriteerein, jotka sulkevat sitten toisia ominaisuuksia pois. Henry Laasanen (2008, 125) tuo teoksessaan esiin, kuinka parinmuodostus nettideittaillessa voi kaatua pieniin yksityiskohtiin, esimerkiksi ihannepituuden alittumiseen muutamalla sentillä. Tässä deittailijoiden supermarketissa voi romantiikan passio olla kaukana parinvalinnasta. Tinder on kenties kaikessa ulkonäkökeskeisyydessään ja kevyenä sovelluksenaan paras representaatio asiaintilasta.

Mielenkiintoisena kuriositeettina Osmo Kontulan (2009) mukaan suurin osa suomalaisista kuitenkin haluaa uskollisen ja vakaan parisuhteen (vastanneiden ikäjakauma 18-74). Toisessa Kontulan (2013) tutkimuksessa hän toteaa parisuhteiden laadulle asetettavan suurempia vaatimuksia 1960-luvulla syntyneiden ikäluokasta alkaen. Tämä näkyy avioeroina ja peräkkäisinä suhteina, joiden Kontula arvioi yleistyvän tulevaisuudessa entistä enemmän. On paradoksista, että uskollisuuden vaatimus on lisääntynyt ja samalla noin joka toisen 1990-luvun jälkeen solmitun aviolitoon lasketaan päättyvän eroon. Kontula kirjoittaakin nuorten aikuisten suosimasta peräkkäisestä monogamiasta. Suhteet ovat uskollisia, mutta entistä lyhyempiä ja vaihtuvia. Suuret odotukset parisuhteesta johtavat siihen, ettei parisuhde tyydytä ihmistä ja tuo kuviteltua, ultimaattista onnea. Heli Vaarasen (2006) mukaan nuorilla ovat yleistyneet kevytsuhteet, joissa ei ole minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Suhde voi perustua toisen odotuksille ja toisen viivyttämiselle ja kotia saatetaan leikkiä kevyenä ”Ikea projektina”.

Vaatimukset tuntuvat välillä groteskeilta. Milloin en ole tietyn maan kansalainen, sopivan välimatkan päässä, oikeaa sukupuolta, sopivassa elämäntilanteessa, samassa yhteiskuntaluokassa, ideaalinen tiettyyn suhdemalliin, mahdollinen kirkkoon kuulumattomana, tarpeeksi henkinen vaan pikemminkin liian tieteellinen, vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, tarpeeksi introvertti, tarpeeksi ekstrovertti…

Joskus jotkin ongelmat eivät ole yksilöllisiä, vaan sosiologisia ja kiinni ympäröivissä rakenteissa.

Voisiko näille rakenteille olla jotain tehtävissä? Itse ehdottaisin paradigman vaihdosta: samankaltaisuuden sijasta voisimme alkaa suosia täydentävää parinvalintaa. Eikö olisi lopen tylsää seurustella oman klooninsa kanssa? Eihän meillä ole mitään opittavaa toisiltamme jos välttelemme niin kutsutta toiseutta ja erilaisuutta.

Cupidon nuoli voisi ensi kerralla osua… keneen vain! Vaikka sinuun!

Lähteet:

Arnett, J. J. (2000). Emerging adulthood: A theory of development from the late teens through the twenties.American Psychologist, 55(5), 469-480.

Flaubert, G. (1857/2005). Rouva Bovary. (suom. A. M. Viitanen). Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Kaskisaari, M. (1998). Rakkauden täyttymys. Seksuaaliset erot ja romanttinen rakkaus. Teoksessa M. Hyvärinen, E. Peltonen & A. Vilkko (toim.) Liikkuvat erot: sukupuoli elämäkertatutkimuksessa (s. 273-309). Tampere: Vastapaino.

Ketokivi, K. M. (2002). Vapauden lumo ja vastuun taakka. Perheen perustaminen pidentyneen nuoruuden kulttuurissa. Pro gradu –tutkielma. Sosiologia. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Kontula, O. (2009). Parisuhdeonnen avaimet ja esteet: Perhebarometri. Väestöntutkimuslaitos – Katsauksia E 38/2009.

Kontula, O. (2013). Yhdessä vai erikseen? Tutkimus suomalaisten parisuhteiden vahvuuksista, ristiriidoista ja erojen syistä: Perhebarometri. Väestöntutkimuslaitos – Katsauksia E 47/2013.

Laasanen, H. (2008). Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Multikustannus.

Vaaranen, H. (2006). Kevytsuhde nuorten aikuisten parisuhteen muotona. Nuorisotutkimus 4/2006.