Pitäisi päivittää blogia. Pitäisi lopettaa herkkujen syöminen. Pitäisi lukea tenttiä varten. Pitäisi nähdä lukiokaveria pitkästä aikaa. Pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi piirtää.

Niin, pitäisi. Olen puhunnut useampaan otteeseen aikusuudesta vastuiden ja velvollisuuden kasvamisena ja niistä huolehtimisena. Samalla olen jo pitkään pohtinut tämän yhteyttä siihen, että aikuisuus nähdään harmaana ja ankeana; elämänvaiheena, jossa vain nyt pitää tehdä asioita. Niistä valittamatta – ja innostumatta.

Ennen kun itse ehdin tarttua näppäimistöön, kirjoitti Roosa Murto aiheesta enemmän kuin osuvasti. Kolumnissaan On turha vollottaa, että pakko tehdä jotain (HS 12.11.2014) hän kertoo vihaavansa sanaa ‘pitäisi’ ja sitä, miten se imee ilon asioista ja tekee ihmisten elämästä pelkkää suorittamista. Monet tuntuvat etenkin aikuisemmalla iällä “kulkevan näkymättömien velvollisuuksien kujaa”, mielessä jatkuvasti muiden odotukset. Kaikki on yhtä pakkoa ja täytymistä, eikä iloa ole enää löytyä mistään.

Jokseenkin ironisesti Murto toteaa, että pitäisi päästää irti muiden näkemyksistä ja samaan hengenvetoon